torstai 14. elokuuta 2008

Uskon asia

En ole koskaan tullut uskoon.

Kotona ei juurikaan puututtu henkisen elämän koukeroihin saati hengenelämän.
Lapsuudenkodin henki oli sellainen absoluuttisen ateistinen. Viinasta ei saanut edes puhua eikä Jumalan sanaakaan paljoa huudeltu.

Pyhäkoulussa saatiin käydä. Varaankin vain sen vuoksi että kylämme pyhäkoulu kokoontui kansakoulun kirjastossa. Me asuimme siellä kansakoululla, kun isäpuoli oli johtajaopettaja. Myöhemmin samassa paikassa kokoontui seurakunnan tyttökerho, jossa tietenkin kävin tunnollisesti. Niissä oli kivaa ja turvallista hämmentyneelle lapselle. Ohjaajat olivat ilmiselvästi onnistuneet hommassaan, koska niitä kerhoja lämmöllä muistelen joskus vieläkin.

Rippikoulun jälkeen jatkoin kotiseurakuntani touhuissa mukana. Tietty toimin useanakin vuonna isona (nykyseurakunnassani ollaan isoisina) ripareilla ja kävin kaikki mahdolliset koulutukset. Jo teini-ikäisenä olin taipuvainen murtamaan myyttejä. Riparitoiminnan ohessa olin joitakin vuosia poikakerhon ohjaajana ja poikien leiriohjaajana.

Sitten tulin aikuiseksi (pöh), siis täysi-ikäiseksi ja tuli aika perustaa perhe ja hankkiutua kotoa mahdollisimman pitkälle kun se kerran oli mahdollista.

Kaiken aikaa Jeesus on kulkenut matkaseuranani. Aina en ole sitä ymmärtänyt, vaan elämän huumassa erkanin lapsuuteni turvasta moneenkin kertaan. En osannut edes iltarukousta lapsilleni opettaa silloin kun he olivat pieniä.

Isä Jumala Poikineen ja Henkineen on kuitenkin sen verran vekkuli tapaus että kun Hän kerran on ihmisen huomaansa ottanut ei Hän ihan hevillä irti päästä. Elämäni on ollut aika mutkikasta monine vastoinkäymisineen ja sairauksineen, tiukkoja paikkoja on ollut monta. Hienoisella houkuttelulla ja tarpeen tullen kunnon ravistelulla aloin epäillä että tässä on nyt meneillään joku juttu. Puheyhteys palasi vähitellen. Alkuun kiukutteluna ja vahvana epäilynä. Usein olen Herralta tivannut että mitä sinä minusta haluat? Ja vastaus kuuluu aina: usko sinä vaan, kyllä minä kerron kun se aika tulee.

Ja minä uskon. Ja luotan. Vaikka minua yhä vaan ravistellaan, olen oppinut etsimään sen tarkoitusta. Joku muutos täytyy varmaan tehdä, sitähän se yleensä tarkoittaa. Jos olen aikeissa tulkita väärin tai menossa vika suuntaan tulee näpäytys tuota pikaa.

En siis ole tullut uskoon. Se on minun tapani elää. Me ollaan Jeesuksen kanssa hyviä kavereita ja jutellaan päivittäin. Tosin hyvätkin kaverit ovat joskus epäsovussa.

3 kommenttia:

  1. Onneks olkoon vaan meille !
    Palaan huomenna tän postaukses kommentointiin.
    Voi hyvää päivää ! Täytyiskö mennä nukkuun, kun ei ymmärrä itsekään mitään kirjoituksistaan.

    Tarkoitin siis, että
    tuun huomenna tänne uudelleen ja kommentoin sitten paremmin tohon postaukseen.

    Hyv'yötä !

    VastaaPoista
  2. Tupsahdinpas nyt tänne.

    Mulla on vähän samanlainen suhde Taivaan Isään kuin sullakin. Jossain vaiheessa se oli enemmän tuolla taustalla, mutta koko ajan kuitenkin elämässä mukana. Kirkossa käyn silloin tällöin, tosin viime vuosina sunnuntaikirkkoon meno on ollut monta kertaa mielessä. Matkakaan ei olisi mikään este, meiltä on n. 150m matkaa Hervannan kirkkoon. Eikä sinne menoon ole muitakaan kynnyksiä.

    Joka ilta luen iltarukouksen, olen aina lukenut. Samoin Poitsu. Silloin kun mieli on edes jollain tavalla vakaa, niin ajattelen silloin myös sen päivän tapahtumia.

    Mulla on ollut paljon vaikeita tilanteita elämässäni ja myös monta kiitoksen aihetta. Sairautenikin olen hyväksynyt sillä samalla periaatteella, enkä koskaan ole miettinyt, että miksi minä ? Päinvastoin; olen alusta lähtien ajatellut, että miksen minä. Enhän ole mitenkään etuoikeutettu.

    Seurakunnan kerhonjohtajanakin olen ollut.
    =)

    VastaaPoista
  3. Kiitos Liskonainen! Annoit minulle kunnon viikonavauksen. Tähän luotan minäkin ja huokaan: auta epäuskoani.

    Löysin sinut Annen sivuilta ja haluan linkittää sinun blogisi omaani.

    VastaaPoista