Vuodenaikapuuhastelua

Tämä on nyt jotenkin hankalaa.
Tähän aikaan vuodesta pitäisi ollä jo pyrstö pitkällä kontallaan pihapläntillä.

Ainoa säihke mikä pihalta sattui silmään oli tässä ehtoona muutamana lumen alle unohtunut aurinkovoimainen pihavalo. Sellainen mikä tökätään maahan odottamaan auringonpaistetta jotta se jaksaisi hohtaa pimeässä. Tiedäthän.

Siellä se ressukka yritti tuoda valoa maailmaan puolimetrisen hangen keskeltä. Ressukka. Mutta onnistui sentään ilahduttamaan.

Olen yrittänyt olla hillitty tämän vuoden puutarhuroinnissa. Siis alkutoimissa.

Viimevuotiset chilit jäivät purkkeihinsa syksyllä, kun oli vielä sadon kypsytys heillä kesken. Talven het toimittivat uhkeaan viherkasvin virkaa ja kas, nyt ovat nuput jo kovasti kunnioitettavan näköiset. On minulla toki pari uutta purkillista keittiön kaapissa itämässä, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Tomaatit, paprikat ja yrtit ovat mukavalla mallilla niin ikään. Varmaankin tässä lähiaikoina ryhdyn koulimishommiin.














Anteeksi tauko. Olin puhelimessa.
Meininkini oli pitää vapaaviikko tämän viikon senttaamisesta ja tehdä muuta mikä on jäänyt rästiin. No, se hanke kuivui kasaan ja kipaisen alkuehtoosta tutustumaan paikalliseen, ainakin seutukunnalliseen VAPEPAn toimintaan ja kuulumisiin.

Niin, mihinkäs me jäimmekään?

Ei kai mihinkään.

Kissarintamalla on vähän murhetta. Tytti-Pytti on jo yhden antibioottikuurin syönyt pissatautiin, mutta eipä siitä pitkää iloa meille ollut. Kokeilenpa uutta dieettiä, keitettyä kalaa ja ruususuolaa, josko se hepottaisi kisun oloa. Jos ei, soitan taas henkilääkäräillemme Sadulle.

Ihan ajankohtaisesti minua alkoi nyppiä tämä opettaja-asia. Tämä mistä on nyt uutisissa kohistu kaiken päivää. Mitä helkutin horsmahattuja siellä pääkaupungin opetusvirastossa oikein majailee?  Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä monen kritisoijan kanssa siitä että nyt tuli tehdyksi monen tahon pitkäaikainen työ turhaksi, työ koulukiusaamisen kitkemiseksi, työ syrjäytymisuhan vähentämiseksi.

Mikä helkutin signaali tuo oikein oli, tuo erottaminen? Eikä liene kysymys vain yhdestä opettajasta, kyse on ilmiselvästi hanskat naulaan -asenteesta. "eihän niille mitään voi, ei kannata edes yrittää".

Siltä varalta että jotakuta kiinnostaa, liitän tähän yhden taannoisen lehtijuttuni:

"LOPEN LEHTI 11/13

Lupa välittää – Licence to care

Tohditko puuttua ilkivaltaan? Tohditko komentaa naapurin lapsen keräämään heittämänsä roskat kadulta? Vai välitätkö?

Välittäminen, toisesta ihmisestä välittäminen on ollut pitkään hukassa. Lopellakin. Tähän on haluttu korjausta.

Viime torstaina julkistettiin LC Loppi/Marskin vetämä Lupa välittää -kampanja. Tavoitteena on saada ihmiset näkemään, välittämään. Tavoitteena on saada aikaan vanha kylä kasvattaa -ilmapiiri, jossa on lupa välittää, lupa tunnistaa uhkaavat ilmiöt, lupa puuttua.

Projektin vetäjä Ari-Pekka Saario kertoo hankkeen tavoittelevan ymmärryksen lisäämistä yhteisöllisyydestä, sekä mm. tunnistaa ihan arkipäivän tasolla nuoren syrjäytymisen ensioireet, jopa itsetuhoisuus.

”Miksi keskittyä oireisiin, jos voi vähentää syitä?”

Jo vuosi sitten aloitettu projekti on edennyt askel kerrallaan, mukaan on saatu useita toimijoita. - Mitä laajempi joukko on mukana on mahdollista saada onnistuneita tuloksia, Saario sanoo.

Projektin ja uusien mallien rakennusvaiheessa tuli esiin monia epäkohtia. ”Vanhemmat ei tiedä tai välitä lasten tilanteesta!, ”Ei uskalla puuttua, vaikka mieli tekisi!, Nykyään on helpompi kääntää pää, väistää ja kärsiä huonosta omatunnosta, kuin puuttua ja saada syyt”

Rakenteilla onkin nyt uusi malli, jossa myös vanhemmat voivat sitoutua yhteiseen kasvatukseen, huolenpitoon, välittämiseen. Kun mahdollisimman moni perhe sitoutuu. Tehdään siis yhteinen sopimus välittämisestä.

Annetaan lupa sanoa minun lapselleni sopimattomasta käytöksestä tai teosta, minä saan sanoa sinun lapsellesi ... Samalla sitoudutaan kertomaan tästä sopimuksesta nuorille ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Kerrotaan että vanhemmat ovat sitoutuneet tukemaan ja noudattamaan tehtyä sopimusta, vanhemmat ovat sitoutuneet auttamaan.

Näkyvimmin tämä sopimukseen perustuva sitoutuminen tulee näkymään kiusaamisessa, ilkivallassa, nuorten päihteiden käytössä.

Nuoret eivät tänään välttämättä osaa tehdä eroa oikean ja väärän välillä. - Raja on hämärtynyt ja se aiheuttaa epäselviä tilanteita, Lopen lukion ja yläkoulun apulaisrehtori Jaakko Säteri sanoo.

- Parhaimmillaan projektin onnistumista voidaan mitata ilkivallantekojen, kiusaamisen ja yleisellä paikalla päihteiden käytön vähenemisellä, Ari-Pekka Saario tiivistää.

Yhteinen sopimus tuo turvaa

Projektitiimi on vakuuttunut siitä että vanhempien yhteisellä sitoutumisella välittämiseen ja puuttumiseen arkielämässä vältytään myös vanhempien välisiltä riidoilta. Ikiaikainen asennehan on ”meidän lapset – naapurin kakarat”. Yhteisellä sopimuksella pyritään takaisin yhteisölliseen välittämiseen, kylä kasvattaa -ajatteluun. Projektin vetäjä Saario sanoo välittämisen olevan nykypäivänä liian vähäistä.

Myös poliisi kannustaa avoimeen keskusteluun ja vanhempien väliseen välittämissopimukseen. Rikoskomisario Ari Turunen Kanta-Hämeen poliisilaitokselta tietää työssään asioiden paisumisen lumipalloilmiöksi kun tilanteeseen puuttuminen on kulkeutunut vanhempien korviin, siitä on seurannut jopa rikosilmoituksia ja vanhempien keskinäistä riitelyä.

Viisivuotinen projekti

Lupa välittää -projekti on alkuun suunniteltu viisivuotiseksi. Kun ensi syksynä toisluokkalaiset aloittavat lukuvuotensa kannustetaan niin lapsia kuin vanhempiakin mukaan. Viiden vuoden päästä yläkoulun aloittava nuori on jo tottunut välittämiseen, tuntee säännöt, jotka ovat yksi välittämisen osa ja myös tietää miten uhkaaviin tilantaisiin voi vaikuttaa.

Projektiin ovat sitoutuneet LC Loppi/Marskin kanssa LC Loppi, Lopen kunnan nuoristoimi, Lopen seurakunta, Lopen yläkoulu ka lukio sekä LC Loppi/MaijaStiinat.

Lisätietoja Lupa välittää -projektista: Ari-Pekka Saario 050 559 3487, ari-pekka.saario@kolumbus.fi

-jk-v- "

Tarkoitan että me täällä Lopella polkaisimme tällaisen kasvatussprojektin käyntiin juuri välttääksemme tulevaisuudessa myös tällaisia järjettömyyksiä  omassa yläkoulussamme.
"saa käyttää mutt ei oo pakko..."

Ottaa minua tietty päähän moni muukin asia. Esimerkiksi se että me AVH-ympyröissä lyömme rumpua AVH:n tunnistamisesta ja jaamme tietoa ensihoidon kiireellisyyden tähdellisyydestä, nopeus on aina valttia suurempien vaurioiden ehkäiseemiseksi, olipa kyseessä aivoinfarkti, vuoto tai SAV.

Käyn itse yhdistyksissä ahkeraan puhumassa asiasta ja antamassa neuvoja AVH:n tunnistamiseksi ja siitä selviämisen edellytyksistä.


Omassa kerhossani on kerholaisia, jotka on lähetetty terveyskeskuksesta särkylääkepurkin kanssa kotiin, kun potilas on hakeutunut selkeiden oireiden vuoksi apua hakemaan.

Minulle on jäänyt mysteeriksi, miksi tavallisen kuolevaisen on niin tärkeää tunnistaa yksi katalimmista kansantaudeistamme, mutta hoitohenkilökunnan ei?
Tämä vaatii siis vielä tehokkaampaa sananjulistusta. Sitä jatkan niin kauan kuin henki minussa pihisee. Ja pihiseehän se, minulla on myös astma. (mauton pila, myönnän, mutta ah, niin totta.)

Tjaa, eihän tähän nyt tullut kirjatuksi likikään sitä mitä kaavailin, mutta mennään näillä. Elämä hymyilee, labra-arvot ovat pitkästä aikaa kuosissaan ja pää on selkeä ja mieli kirkas.

Rehellisyyden paikka

Facebookissa oli taannoin meneillään vanhojen kuvien viikko. Kilttinä tyttönä minäkin kaivoin mieleisen kuvan menneisyydestäni. Kilttinä tyttönä. Niin. Vaan en kilttinä ollenkaan itselleni.

 

Laitoin kuvan, joka oli otettu muutamaa kuukautta ennen kuolemaani. Silloin kun maailma oli avoinna edessäni, silloin kun tein kaikkeni peitotakseni epäonnistuneen avioliiton, kun tein kaikkeni ollakseni vaipumatta katkeruuteen ja vihaan menetettyäni suuresti rakastamani ihmisen, kumppanin maailman tuuliin.

Kun katsoin profiilikuvaani vieraan silmin olin yhtäkkiä tukehtua katkeruuteen, menetykseen, vihaan.

Minun oli pakko tunnustaa itselleni että olen katkera, anteeksiantamattoman katkera.

 Olen viimeiset lähes neljätoista vuotta vakuuttanut itselleni että tämä oli parasta mitä Luojani minulle on tehnyt. Olen löytänyt uuden suunnan elämälleni ja kaikkea muuta ihan silkkaa tuubaa.


Ja paskan marjat, sanon minä. Toki olen löytänyt uuden suunnan elämälleni. Olen rakentanut maailmani uusien vajavaisten ulottuvaisuuksieni mukaan.

"Elämänlaatuni on parantunut."

"Olen löytänyt uusia ystäviä."

"Olen löytänyt suunnan elämälleni."

"Olen selvinnyt hienosti kuolemastani."

"Olen ollut pakotettu vertaamaan elämääni siihen miten olisi voinut käydä."

Ja mitä sitten?

Kaikki nuo edellä mainitsemani ovat ulkoa tulleita kommentteja. Niiden mukaan olen elänyt.

Voitko kuvitella tilannetta jossa toivoisit voivasi vaihtaa "hienon selviämisesi"  vaikkapa toispuolihalvaukseen tai pyörätuoliin?

Niin, en minäkään sellaista ajatellut....   ennen kuin.

Jos olet vieraillut Liskolandiassa alusta pitäen tiedät että ohjekirjan mukainen nukkuminen päätyi osaltani vuonna 1999.

Samalla päättyi työntekoni. Kaikessa. Niin rakastamassani ammatissa kuin uudelleen koulutettunakin. Kaikki tuo tyrmättiin minulta ihan suorilta.

Kesti yhdeksän vuotta ennen kuin tohdin kokeilla pientä työntekoa, sitä senttaamista. Rakensin toimeentuloni sen tuoman lisätienestin varaan. Totuus on kuitenkin se että en jaksa. Vasta hiljattain myönsin itselleni että se tie on kuljettu päähän asti. Voin tehdä joitakin mielenkiintoisia keikkoja, nytkin tulossa on ihanat treffit näyttelijä Antti Litjan kanssa. Mutta en voi enää laskea toimeentuloani kirjoittamisen varaan.

Tässäpä yksi syy miksi olen laiminlyönyt juuri Sinua, rakas lukijani. En ole jaksanut. Olen hoitanut voimieni mukaan minulle siunaantuneet velvoitteet, mutta samalla olen väsyttänyt itseni liiaksi elääkseni omaa, mieleistä elämääni.

Odotan kevättä.
Eilen hinasin talvivarastosta taimiruukut sisälle lämmittelemään, ostin ison multasäkin ja uusia kukkaruukkuja. Olen silti taipuvainen luomaan uutta. uutta elämää kasvimaalleni ja ikkunalaudoilleni. Mutta varsinainen into tänä vuonna puuttuu. Enkä sen usko ihan heti palaavan. Mutta silti...

Rehellinen on oltava. Jos ei muuta niin itselleen. On oltava lupa tunnustaa tappionsa. On oltava lupa vaipua ankaraan vitutukseen. Sillä yltiöpositiivisuus on hengenvaarallista. Se ei ole aina totta.

Minä olen kärsinyt elämässäni raivorealistisesta luonteesta. Tai niin olen luullut. Raivorealismiin kuuluu myös tappion ja katkeruuden tunnustaminen. Kun olet sinut menetyksen ja katkeruuden kanssa olet vasta sitten kykenevä taistelemaan sitä vastaan. Etsimään sitä positiivisuutta, valoisia mietteitä, niitä onnenpipanoita.

Olen siis saavuttanut uuden kasvun tason. Olen myöntänyt rehellisesti itselleni että nyt vituttaa, oikein isolla Veellä. Nyt minulla on kohde jonka selättää. Nyt olen saavuttanut rehellisen rohkeuden tilan. Tiedän ja tunnen vastustajani, vaarallisimman vihamieheni. Saan uutta voimaa päästessäni kokoamaan voimani vihollistani vastaan. Tiedän miten toimia. Tiedän mistä hakea apua.

Enää tarvitsee saada voimia siihen.

Sisäsiistejä kissoja?

Olettekos koskaan miettineet mitä tarkoittaa sisäsiisti kissa?

Yleensä se kai meinaa että kissa toimittaa jätteenpoiston elimistöstään erikseen tarkoitukseen varattuun astiaan, jota hiekkalaatikoksi kutsutaan.

Kerran kauan sitten, viime vuosituhannella muutumme silloisen puolisoni kanssa maalle. Ihan umpimaalle. Kissat saattoivat harrastaa hyötyliikuntaa vanhoissa piharakennuksissa pyydystäen toinen toistaan mojovampia jyrsijöitä.
Kun pissahätä yllätti, saattoi ulko-ovella olla jono. Sisään ja hiekkalaatikolle.
Oppivathan ne aikanaan toimittamaan asiansa uloskin, mutta alkuun en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. (rasti ruutuun: nauranut)

Missään muussa asiassa kissa ei ole sisäsiisti.

Eivät ainakaan nämä pikkunaiset, jotka juur täyttivät yhdeksän viikkoa.

Tässä talossa ei taas mikään ole pyhää. "Missä mun crocksit on? Tildaaaa! "Irti niistä kukista Olga!", "Kuka on vienyt mun pipon? (hattuhyllyltä), "MUN kirja!", "Miks kaikki mullat on taas lattialla?????!"  Esimerkiksi.

Kun käsitellään likaisia astioita tai pyykkejä on tarkoin laskettava juoksevien kissojen määrä, sillä niitä on ehditty jo jokunen onkia pesukoneista, sentään ennen käynnistystä.

Ruokapöytä on kuin pommin jäljiltä. Pikkuneidit eivät vielä hallitse kaikkia hienostuneita tapoja. Kirjat eivät pysy kirjahyllyissä, kengännauhat on aina avattu solmuistaan. Ja nykynuorten tapaan hurjimmat bileet pidetään aamuyön hämärinä hetkinä. Olga on ottanut uintitunteja Tapani Kansalta.

Matot ovat rullalla ja jolleivat ole, niiden alle on jemmattu kaikenlaista  (ihmiselle) tarpeellista, kuten kyniä, sytyttimiä,  kadonnut voileipä...

Kissanpennutko suloisia?

No kyllähän ne ovat:

 Olga Korbut tekee vaikutusta väkeen. Hän osaa poseerata.

 Tilda Swinton on kiinnostunut extremeurheilusta...

Kun hommat on hoidettu käydään yhdessä suloisesti unille.