Tekee mieleni kirjoittaa joulutrauma tiehensä

Oikeastaan on tehnyt mieleni kirjoittaa paljon, paljon enemmänkin kesän jälkeen. On tehnyt mieli purkaa tapahtuneita, omaa kuntoa, toipumisen hitautta, mahdollista paranemista.

On tehnyt mieleni kirjoittaa rakkaudesta, kaipuusta, rakastettuna olemisesta, välittämisestä, huolehtimisesta.

On tehnyt mieleni kirjoittaa kärkeviä vammaispalveluista, vakavien sairauksien tunnistamisesta, tutkimusten viivyttelystä. Hoitoonpääsyn eriarvoisuudesta eri puolilla maata. 

Voi miten paljon mulla tuolla arkiston hämärissä luolissa on blogiluonnoksia jotka syystä tai kolmannesta ovat jääneet kesken ja aika on niitten ohitse paahtanut kuin kahtasataa Napolin moottoritiellä.

Mutta pohditaan sitä joulupaniikkia nyt, se kun alkaa olla aika ajankohtainen. 

Luulin sen jo selättäneeni kun en ole joulua nykymerkityksessään vuosikausiin viettänyt missään muodossa. Pikemminkin silleen Kirsi Kunnaan tapaan: ovet lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu, ihan niinkuin Ville ja Valle mökissänsä.

Tänä vuonna se ei ole mahdolista koska tuorein vävykokelaani haluaa minut mukaan jouluksi nauttimaan perinteistä. Ne "perinteethän" minua ovat aina eniten joulussa pelottaneet. 

Jos jouluun ei kuulu silmitön ryyppääminen aattoaamusta alkaen niin että joulukirkossa  jollein tulee kännilöysät housuun, on tarjolla muuta epämukavuutta koko kylälle. Sen ylenmääräisen viinan vuoksi. 

Vaan ei ole absolutismikaan jouluna aina ihan paikallaan. Viinan sijaan otetaan esiin vuoden kaunat, epäonnistumiset, haukkumiset ja laiminlyönnit. Kun sanat loppuvat on käsillä aina nyrkit. Sillä ei ole väliä onko nyrkin kohde pieni lapsi tai aikuinen, omaa väkeä tai jouluvieras.

Olen viimeiset viisi vuotta nauttinut yksinäisestä joulusta - korjaan, en ole ollut yksinäinen, mutta yksin. Rauhassa. Erossa asumisvuosinani McGyverin kanssa joskus syötiin aattona kevyesti yhdessä ja otettiin lasillinen - pari punkkua, mutta ryypiskelyyn en suostunut. Olin siitä jo saanut kyllikseni kaikkine mausteineen.

 Viime joulun vietin kissojen kanssa ja niin oli meininki nytkin, vaan toisin kävi. Ei mulla nyt ole mitään perustetta äkkiä syttyneelle joulutraumalleni, tiedän että meillä on kivaa neljästään (luullakseni, vävyn residenssi on kyllä sellai ovetauki-huusholli, jos ystävä tarvitsee seuraa tai apua,  askeleet hänen torppaansa johtavat)

Johtuuko tää epämukava ja aavistuksen ahdistunut fiilis pelkästään menneiden vuosien jouluista?  Kenties. Joulu on paria poikkeusta lukuunottamatta ollut karmea kokemus koko kuuskytkolmevuotisen elämäni aikana.

Voitaisko rakkaat lukijat nyt sopia vaikka silleen että tänä jouluna kunnioitetaan jouluvieraitamme, perhettämme, joulun kristillistä sanomaa - ei tartte olla mitenkään uskossa tahi lukea itseään kristityksi voidakseen huomioida lähimmäisensä, olla ystävällinen ja keskittyä rauhaan sekä siihen hyvään mitä meillä juur nyt on? 

Mitä tulee joulusiivoukseen. Mkä mahtaa olla sen perimmäinen  funktio? Halutaanko pestä pois vuoden synnit, niin omasta sydämestä kuin pölynä ja pinttyminä esiintyvät roiskeet huushollissa? Luultavasti.

Itte en ota siivousstressiä, en toki siihen kykenisikään - sen paremmin suursiivouseen kuin  stressiinkään, noin yleisesti. 

Eipä ollut tulevan perjantain pelastajalla, syntymäpäiväsamkarillakaan ylen siivoa ja puhdasta seimessään, vaikka viereen olivat katoliset jo  aikoja sitten  ehtineet väkertää kullankimalteisen syntymäalttarin Betlehemin Syntymäkirkon kellarin uumeniin.

Tähän seimeen, siis karjasuojaan, kerrotaan Jeesuslapsen syntyneen. 

Tällaisen pytingin rakensivat kuninkaan, Messiaan kunniaksi myöhemmin.

Itse kirkkohan on pykätty oletetun syntymäpaikan päälle

Porkkalaceviche mikrossa

 Joo, tehdään vähän jouluherkkua, silleen vegaanisti.

Valikoidaan viisi kohtalaisen kokoista porkkanaa.

Pestään ja kuoritaan ne. (toki itte vain pesen, tykkään syödä kesät-talvet perunat, porkkanat sun muut juurekset kuorineen, paitsi lanttua kun mun sisukset ei sitä siedä)

 

Leikataan, siis ikäänkuin fileoidaan ne ohuiksi viipaleiksi.

 

Ripotellaan karkeaa suolaa (mä käytän Himalajan ruususuolaa kalan kanssa) tilavalle lautaselle.

 

Ladotaan porkkanavaiipaleet suolapedille, tarvitaessa kahteen kerrokseen ja ripotellaan himppu lisää suolaa pinnalle.

 

 

Sit vaan lautanen suoloineen ja porkkanoineen mikroon kuvun alle 35 - 40 minuutiksi, itte tunnet mikrosi, joten sen mukaan valkkaat ajan.

 

 

Seuraavaksi siivoat suolarakeet porkkanaviipaleista, siis niistä fileistä ja ladot ne kannelliseen astiaan.

Puristat sitruunan mehua juureksille, suljet kannen ja ravistat hellästi.

 

 

Seuraavaksi (olet tietenkin varannut valmiiksi savuaromia pullollisen) pirskotat varovasti savuainetta porkkanoille ... tuota, pari teelusikallista tuohon porkkanamäärään.

Jos haluat, voit vielä lirauttaa tilkan neitsytoliiviöljyä perään, vaan se ei ole välttämätöntä.

Purkin kansi kiinni reipas, mutta hellä ravistus ja koko höskä jääkaappiin tekeytymään.

Huomenna sit voit syöda vaikka aamupalaksi porkkalacevichellä terästettyä munakasta tai voileipää tai... jugurtin tai kaurapuuron kanssa en ole kokeillut. Ehkäpä sinunkaan ei kannata.

Mutta hyvää tää on!

Yhteenveto kesän seikkailusta

 Edit Piaf tässä alkuun, hei Liskiksen lukijat.

Justiinsa tänään tuli kolme kuukautta siitä kun 28. elokuuta Liskikseltä lähti henki. On sillä ollut varsinainen kesä ja syksy. Totisesti.

Eihän se tahtonut tätä päivitystä saada suunnittelemaansa trilogiaformaattiin. Se nyt tuuppaa koko keissin putkeen ja seuraavaksi  se on kuulemma aikeissa kertoa mikä oli jouluruokamuoti vuonna 1996. jolloin se ensimmäisten EU-vaalien kiireessä väsäsi jouluruokaliitteen ET-lehteen. 

 ***

Voi rakkaat lukijat, enhän mä mitään ole pystynyt kirjoittamaan. Pää ei ole kestänyt.  Sitä olen hellinyt kallonkutistajalla, tai oikeammin psykiatrisen erikoissairaanhoitajan avulla. Sekin oli aika suuri ihme, nykyään tätä lajia ei ole niinkään helppoa saada avukseen. 

Kun viime vuosituhannen loppumetreillä sen SAVn ja infarktit sain ja koko entinen elämäni pyyhkiytyi tiehensa, sain lääkinnällisenä kuntoutuksena kuusi vuotta - luit aivan oikein, kuusi vuotta terapiaa päästäkseni henkisesti jaloileni uudessa elämässäni. Tällä kierroksella psykiatri soi mulle viisi istuntoa. Hieman on maailma muuttunut, Eskoseni. 

Näin säästetään terveydenhoitokuluissa - ja maksetaan vähintään triplasti kun hoidetaan risaa ihmistä joka ei ole saanut apua ajoissa.

Mutta palataanpa historiaan. 

Alkuperäinen leikkaus siis onnistui jokseenkin hyvin, verenkierto palasi, samoin takajalan väri ja osittainen tunto. Pulssi tuntuu nivusesta varpaaseen ja takas. Mutta yksi leikkaushaavoista kieltäytyi piittaamasta moderneista hoitovehkeistä. Enste picolla, se on sellai alipainepumppu joka imee liiat nesteet, pitää haavan turvassa pöpöiltä ja siis nopeuttaa haavan paranemista. Käytetään pienehköissä haavoissa. Mehän ei tietenkään Picon kanssas tultu juttuun ensinkään. Hää jo ennen aikojaan (käyttöaika 5 vrk max) alkoi mulle kiljua palovaroittimen volyymilla eikähän mun auttanut muu kuin soittaa keskussairaalaan ja sanoa että mä nyt sit tulisin sinne. Kun itte laite poistettiin, kävi ilmi että juu ei, ei piisaa nyt nää kevyet jutut ensinkään ja sain petikaveriksi VACin joka on järeämpi alipainehoitosysteemi.

Tätä ennen muutin takas sairaalaan jossa todettiin että pöpöhän siihen haavaan oli jossain välissä livahtanut. Haava leikattiin takas kokonaan auki, kaiveltiin veittellä puhtaaksi, kylvetettiin vetyperoksidilla ja asennettiin tämä VAC paikoilleen. Tottahan siitä on kuvia, mä otan aina kuvia näistä toimenpiteistä jos vaan älyissäni olen. Sit taas kohta kotiin sen VACin kanssa. Eihän sekään mun kanssani viihtynyt, kotisairaanhoito sitä kävi tämän tästä lepyttelemässä ja lopulta kontrollissa todettiin että onhan se vähän pienentynyt, haava siis, mutta ei vielä tarpeeksi, siispä uudistettiin tuttavuus ja yhteiselo Picon kanssa.

Aikaa kului ja nuoruuttaa katosi.

Sit tuli viimein se päivä jolloin haavan piti oleman sulkemiskunnossa. Leikkuupöytä ja salivuoro varattiin pikkutoimenpidettä varten.

Koko homma tyssäsi siihen että koko varattu aika tärvääntyi  perinteisin menoin siihen että ainuttakaan kanyylia ei saatu mun suoniin. Ei saanut hoitaja, ei anestesiahoitaja, ei labra, eikä anestesialääri. 

No, laitetaan spinaali, tuumas anestesia-arska.

Mä siihen että vartokaas kun käyn kippuraan ja kyljelleni.... 

- Ei. Se laitetaan istualleen.

- Ei laiteta, ei onnistu. Sen verran topakasti asian ilmaisin että sain tahtoni lävitse ja käperryin tiukkaan sikiöasentoon vaikka sattui ihan saatanasti. Vaan eipä mennytkään vaijeri mun selkäytimeen.

Tässä kohtaa eka salihenkilö kattoi kelloa ja sanoi että hällä alkaa synnytys ihan kohta, on mentävä. Hiljaksiin häipyivät kaikki muutkin ja mut kärrättiin takas osastolle.

Onneksi seuraavana aamuna suonet oli  suosiolllisemmalla tuulella sillä silloin hävis henki. 

Ihan kokonaan.

Pari vinkkiä tähän kohtaan:  A)Jos olet aikeissa saada kohtalokkaan anafylaktisen sokin, saa se leikkaussalissa. Apu on aikas paljon likempänä ja saatat jäädä henkiin.

Kesken alkutoimien olin jutellut ja vitsaillut salihenkilöstön ja läärien kanssa kunnes yhtäkkiä tuumasin että nyt huonottaa, ahistaa ja oksettaa... olin ponkaissut istumaan piittamatta kaikista letkuista sun muista paikallaanpitovehkeistä ja kupsahtanut harmaansininesenä ja umpikuolleena takas petiin. 

Kaikki tämä on mulle kerrottua ja Kannasta luettua, itte en taaskaan ollut mukana koko geimeissä. Luoja varjeli taas uudelta traumalta.

Samantein alkoivat paineluelvytyksen ja happiviikset vaihtoivat kuonokoppaan, se ei tuottanut tulosta joten manuaalinen hengitysapu peliin ja lopulta kone, kun ei ihminen jaksanut pumpata pitempään. ROSC 10 onnistui ja pumppu alkoi läpsytellä laiskasti omiaan mutta muut vitaalit loistivat poissaolollaan.  Useamman tunnin olivat poissa.  Oikein kahteen kertaan kuvattiin MRAlla nuppi, ei uusia vaurioita eikä myöskään selitystä hengenmenolle kummassakaan kuvannuksessa. Ihan tarkkaan mulle ei ole selvinnyt, mikä mut lopulta noin viiden tunnin kuluttua kiskoi takas elävien kirjoihin, se ei  käy ilmi faileista eikä kirurgin kertomasta. 

Mutta sen leikkaushaavan joutessaan muistivat kuitenkin sulkea ja taas seukkasin PICOn kanssa seuraavan viikon.

Tää sivujuonnehan sit pilasi koko alkuperäisen suunnitelman takajalan paranemisesta edes jonkinlaiseen kuntoon.  Seuraava kuukausi meni ensin keskussairaalassa ja sittemmin kuntoutussairaalassa uuden elämän opetteluun.  Ynnä toiseen kertaan kävelyn opettelemiseen saman reissun aikana.

Vinkki B) Jos ajattelit kuolla, tee se kerralla. Kuolleista herääminen on  työlästä, suorastaan kamalaa puuhaa. Mä olen sen homman kahdesti tehnyt, tiedän mistä puhun. En suosittele.

Kun mä tätä loppua pikkujouluna kirjoittelen kärsin edelleen messevistä, joskin melkoisesti laantuneista kylki- ja rintakivuista. Rintalasta on edelleen ihan naurettavan arka, mitään tyköistuvaa, niinkus rintamaliivejä ei tule mieleenkään käyttää, kyljen kääntäminen tahi ylipätään asennon korjaaminen sängyssä aiheuttaa maanjäristyksen ja usein mut herättääkin unesta. Kaksi kylkiluuta poikki ja kaikki rustot paskana. Arvelivat  niitten puolessa vuodessa tokenevan...

Perinteiset loppukevennyskuvat, olepa hyvä:

Kun muhun on niin vaikea saada kanyyleja ohjekirjanmukaisiin paikkoihin, niitä sit ujutetaan minne onnistuu.

 

Sit ku ei enää mihkään onnistunut, otettiin keskuslaskimokatetri hätiin ja kaikilla oli paljon helpompaa mun kanssani.

Tää botoksilla käsitellyn näköisen huulen tarina on niinkin yksinkertainen että siinä ekan keikkauksen alkuun oli joku osunut hengitysputkella vähän sivuun. Ja pala alahuulesta veks. Ihan olin jo ehjä ja parantunut sen kahden ja puolen kuukauden sairaalaseikkailun päättyessä tämäkin.

Pikkuystäväni PICO, (Fantasio ei ollut tällä retkellä mukana...)

Näitten härpäkkeiden kanssa taiteilin useamman viikon.

Siistimpi versio VACista, en tohdi sitä täytenä teille näyttää, jollein saattaapi singota oksu...

Enkä ajatellut näyttää niitä haavakuviakaan. Ette te niistä kuitenkaan tykkäis.

Tää kesä meni nyt tälleen, muut jännäs koronaa, mä vaan makasin suurimman osan oppiaattipöllyssä ja hyvässä hoidossa sekä erikoishemmoteltavana.

Vaan on nää meidän PÄKS ja kuntoutussairaala Jalmari ihan huippumestoja jos on pakko vakavasti sairastua.