Velhonkeittiö's gonna be back

Juu niin se vaan menee.

Koska maailma ja kohtalo heittivät Liskolandian fyysisesti Satakuntaan, tarkemmin Kankaanpäähän ja täsmällisesti ottaen Vihteljärven kylään, on Liskiksenkin aika avata, tai oikeammin palata urilleen. Ei lopultakaan uusille urille, vaan vanhoille, paikoin uusia latuja avaaville urille.

Tämä Velhon Ke(i)ttiö kategoriana on jatkanut edesmenneen pitopalveluni nimeä. Tilanne nykyään edellyttää että otan toiminimeni uudelleen naftaliinista käyttöön. Tokikaan en enää pitopalvelutoimintaa jatka, siihen en fyysisesti saati teknisesti enää kykene, mutta viestintä, kivet, erittäinkin terapiakivet, yrtit ja yhteyteni ovat täällä Vihteljärvellä odotettuja "uutuuksia".

Vaikka Liskolandia on vasta reilun viikon majaillut uudessa kylässä on tulevia asiakkaita ilmoittautunut ja VelhonKeittiön avaamista odotetaan näemmä innokkaasti.

Alkuperäinen suunnitelmani oli että aloitan varsinaisen liiketoiminnan vasta ensi vuoden puolella, sillä tekeillä on melkoisen iso kirjaprojekti jonka toimittamiseen ja kirjoitusosioon halusin varata aikaa ja rauhaa, siis rauhallista aikaa.

Vaan se ei kyllä nyt tule onnistumaan. VelhonKeittiö joutuu avaamaan ovensa ja leyhäyttämään taikajuomapatojensa tuoksut ilmoille jo paljon varhemmin. Luulen että jo syyskuun aikana, vaikka ensimmäinen myönnytykseni olikin joulumyynti vasta marraskuun alkupuolella.

Olen siis rämpinyt metsissä hakemassa tarpeita, tilannut kiviä, tyrnituotteita sun  muuta "eksoottista" tarvetta vastatakseni ennakkokysyntään.

Antaas kattoo kuinka tämä hanke etenee, mutta toivottavasti sain tyydytettyä uteliaisuuttanne edes vähän.

Trust me, I'll be back, tälleen tapasi myös suosikkini Arnold sanoa useammassakin elokuvassaan.

Olkaa siis ihmisiksi, rakastakaa lähimmäistänne kuin itseänne ja silleen. Minäkin teitä kovasti rakastan.

Kohti uutta...

Joutsenlauluni 

(julkaistu Lopen Lehdessä 31/13)

”Kun tänään lähden otan mukaan mitä tarvitsen,
taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen”

Suurlähettiläät

Usein sanotaan että Loppi on sisäänpäin kääntynyt kunta. Että täällä on vaikea tutustua ihmisiin, että tänne on vaikea kotiutua ja saada jalansijaa.

Jokiniemi

Kun muutin Lopelle joulukuun viidentenä päivänä vuonna 1994, emännöin samana iltana Lopen Harmonikkojen Itsenäisyyspäivän tanssiaisia silloisella Jokiniemen Urheilutalolla. Tulin pitäjään siis kirjaimellisesti keittiön oven kautta. Seuraavat vuodet hujahativat ohi pitopalveluni ja Lopen Urheilijoiden salibandyryhmien ohjaamisessa niin Urheilutalolla kuin myöhemmin Elmolassa. Tunsin olevani kotona.

Vakava sairastuminen oli katkaista tuon ilon ja elämäni, mutta Luoja ilmiselvästi päätti toisin ja antoi minun palata rakastamaani kuntaan, tosin toiseen kylään.

Läyliäinen

Suuri ja lämmin kiitos toipumisestani ja paluustani elämään kuuluu Läyliäisten kylälle, entisille asiakkaille Ravintola OPSissa ja ennen kaikkea Läyliäisten silloiselle nuorisolle.

Nuoret hakivat minut kotoa takaisin paria vuotta varhemmin uudelleen toimintansa aloittaneelle Nuopparille muutaman kuukauden kuluttua halvauksestani. Voi miten suurella lämmöllä muistelen niitä vuosia, jolloin rakensimme mieluista pesää oman kylän nuorisotoiminnalle, kyynelsilmin muistan niitä iloja ja suruja, jotka jaoimme yhdessä nuorten kanssa.

Myös kylätoiminta imaisi minut mukaansa Läyliäisissä. Lähes vuosikymmen vierähti niin kylätoimikunnan jäsenenä, sihteerinä ja viimeiset vuodet kyläpällikkönä. Noina vuosina tiivistyi myös Lopen kylien yhteistoiminta, ennen kuin kuntaan saatiin oma kyläkoordinaattori. Läyliäisten kyläyhdistyksellä oli merkittävä osa yhteistyön kehittymisessä.

Lopen kunta

Tuossapa tuli mainituksi jokunen esimerkki siitä, miten ”vaikea Lopelle on päästä sisään”. Taisi tulla samalla osoitetuksi ettei väite pidä paikkaansa. Lopella on mittaamattomat mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa itselle tärkeissä asioissa. Myös laajemmin.

Juuri tuossa sunnuntaina muistelimme Keskitalon Siskon kanssa ensitapaamista joulukuussa 1994 Urheilutalolla, silloin loimme pohjan monivuotiselle ja hedelmälliselle yhteistyölle niin lasten ja nuorten liikunta-asioissa kuin nuorisotoiminnassakin.

Lopella on oikeasti ollut mahdollista vaikuttaa myös kunnan palveluihin. Myös olematta luottamushenkilönä. Kunnan työntekijät ja luottamuselimet ovat oikeasti kuntalaisia varten. Kun asiallisesti ja perustellen esitetään toivomus tai kehitysidea, se minun kokemukseni mukaan menee kutakuinkin varmasti eteenpäin. Ainakin minun ideani ovat aikaa myöten kantaneet hedelmää. Suosittelen kansalaisaktiivisuutta. Vaikka juuri nyt olemme suurten mullistusten ja epävarmuuden kynnyksellä, on kuntalainen, vaikkapa juuri Sinä, lopulta pääosassa tässäkin spektaakkelissa.

Erityinen kiitokseni kuuluu Lopen kunnan koko vapaa-aika ja kulttuuritoimelle kuluneiden vuosien yhteistyöstä ja mahdollisuuksista saada olla toiminnassa mukana.

Vammaisasiat

Jouduin halvaannuttuani viime vuosituhannen loppumetreillä käymään melkoisen taiston kunnankin kanssa saadakseni minulle kuuluvat vammaispalvelut. Tästä on neljäntoista vuoden aikana asiat ja meidän vammaisten kohtelu tasavertaisina kuntalaisina kohentunut silmin nähtävästi. Mutta ei tokikaan itsekseen, siihen on tarvittu aktiivisuutta niin virkamiesten, vammaisjärjestöjen kuin luottamushenkilöidenkin sinnikästä työtä.

Edellisellä vaalikaudella ilahduin Vammaisneuvoston puhaltamisesta uudelleen henkiin. Nyt en ole niinkään ilahtunut, sillä neuvoston työ jäi vaalikauden vaihtuessa kesken, mm. vammaispoliittisen ohjelman, sen ensimmäisen loppilaisen, laadinta keskeytyi. Toivon sydämestäni että hyvin ja innolla alkanut työ jatkuu, vaikkei tänä vuonna olekaan vielä kutsuttu ensimmäistäkään vammaisneuvoston kokousta koolle.

Yhdistykset

Jos Suomi on yhdistysten luvattu maa, on Loppi sen pääkaupunki. Tässä pitäjässä on mahdollista osallistua lähes minkälaiseen toimintaan hyvänsä, olipa kyse harrastuksesta tai yhteiskunnallisesta tarpeesta.

Kiitän omalta osaltani mahdollisuudesta osallistua moneen itselleni tärkeään toimintaan, haikein mielin jätän LC MaijaStiinat, pirteän ja toimeen tarttuvan leijonalauman, ryhmän jossa on ollut upeaa tehdä tärkeää työtä ja pitää ihan hauskaakin. Hyvin tärkeä ja rakas minulle on Lopen AVH-kerho, jonka käytännön toiminta jää nyt uusiin käsiin.

Myös puolueosastoni Lopen Vasemmistoliitto on vaikea jättää taakse, puhumattakaan Lopen Vuokratalot Oy:n Asukastoimikunnasta, jonka kanssa olemme viime vuosina saaneet alulle monia vuokralaistoiminnan ja asukasdemokratian toteutumista kohentavia asioita yhdessä isännöitsijän ja Vuokratalojen hallituksen kanssa.

Toivon että työni on ollut tarpeellista, paras osoitus siitä olisikin hommien jatkuminen ja kehittyminen entisestään.

Lopen Lehti

Hyvät lukijani, kiitän yhteisistä vuosista kanssanne. On ollut ilo tuoda esiin loppilaista elämää ja kulttuuria. Tehtävässäni Lopen Lehden avustajana viidettä vuotta olen ollut etuoikeutettu tapaamaan upeita ihmisiä, olen itse oppinut uusia asioita samalla kun niistä olen teille kirjoittanut.

Lämmin kiitokseni ja haikeat jäähyväiset.

Olen onnenlapsi saatuani viettää näin monta rikasta vuotta kanssanne loppilaiset. Tänne jää osa sielustani ja sydämestäni, toivon että myös sinun sieluusi.

Tieni vie kauas Satakuntaan uusiin tuuliin. Keskiviikkona 31.7. iltakahdeksan jälkeen Ravintola Timessä voimme laulaa yhdessä vaikkapa Ystävän laulun, tulethan mukaan?

Kootut selitykset:

Kauas Satakuntaan tarkoittaa Kankaanpäätä, joka ei ole ollenkaan kaukanna, kymmenen kilometriä likipitäen suoraa tietä.

Ja tulivat mukaan laulamaan Ystävän laulun. Yli viisikymmentä, sanoi kapakoitsija-Timo, joka myös karaokeisäntänä hääri.

Piti, siis Timo oikein puheen minulle, kun olin varannut jäähyväislaulun. Lauloin  (luit ihan oikein, olen ryhtynyt ahkeraksi karaokelaulajaksi. Stansa käski.) Arja Saionmaan version Partisaanivalssista jätettyäni ensin sanalliset jäähyväiset kansalle. "tänään en voi luokses jäädä/ yöhön mentävä mun on....

Olen ehkä sittenkin saanut jotain hyvää aikaiseksi entisessä kunnassani, läksiäisissä, joita en siis itse suinkaan järjestänyt, olivat läsnä ystävien ja kylänmiesten ohella niin kunnanjohtaja kuin kirkkoherrakin. Kun liki kaksikymmentä vuotta touhuaa pienessä pitäjässä ei sieltä näemmä ihan noin vain pääse lähtemään.

Annan tarkemman kuvauksen edesottamuksistani tässä kohdakkoin, nyt menee vielä jokunen tovi ennen kuin kaikki kapineet ovat paikoillaan yksityispuolella ja täällä liiketilassa.

 Näillä elokuun keleillä joelta nousee usva kuin John Carpenterin elokuvassa.

Kaunista, eikö? 

Tuo komeus on tavanomainen iltanäkymä uudelta terassiltamme.

Nyt ei tullut mieleistä asettelua sivulle, ei suostu toimimaan keskitys.

Kuka pelkää mus... eiku merimiestä?

Vietinpä tässä päivänä muutamamana rattoisan päivän lasten liikuntaleirillä.

Samalla muistovarastostani tulvahti lukuisia mielleyhtymiä omaan lapsuuteeni, jolloin kaikki kesät kulutettiin ulkona - joko omalla vastuualueella perheen puutarhassa, tai leireillä. Pikkupenskana seurakunnan tyttöleirillä, vähän isompana kunnan nuortenleirillä ja sittemmin riparilla ja isoisena ynnä seurakunnan poikaleireillä ohjaajana.

Tuttuja olivat myös tunnelma, askareet ja leikitkin.

Mutta sitten alettiin pelata klassista juoksu/hippaleikkiä. Ainakin Liskiksen ikätoverit muistavat "kuka pelkää mustaa miestä"-leikin. Mutta sellaistapa ei enää olekaan olemassa. Ei. Nyt leikitään "kuka pelkää merimiestä" -leikkiä.

Juu-u, luit ihan oikein. Kuka pelkää MERImiestä!

Ohjaaja selitti lapsille miten leikkiä leikitään, siis säännöt. Ja lapset tuumasivat että tuttu on leikki, sehän on  "kuka pelkää mustaa miestä". Ei ole, sanoo ohjaaja, se on "kuka pelkää MERImiestä".

Tästäpä johduin taas pohtimaan suomalaista perseennuolentaa.  En kyllä muista lapsuudestani tuon mainitun hauskuuden olleen nimeltään mitenkään kummallinen, saati rasistinen. Musta mies toi mieleen nokisutarin. Tai Ollin Mustapartaisen miehen.

Vaan nyt kun kaikki on varmuuden vuoksi kiellettyä aina Suvivirrestä lähtien, on viaton ja hauska lasten leikkikin päätynyt rasismin uhriksi. Mustaa miestä ei enää saa kiinnijäämisen pelosta juosta karkuun. Merimies on nykyään paljon pelottavampi ja vaarallisempi. Merimiestä on juostava karkuun ettei joudu poltetuksi.

Onko merimies jotenkin korrektimpi uhka kuin musta mies? Mihin merimiehen pelottavuus perustuu? Onko säällisempää merkitä jokin ammattikunta vaarallisemmaksi kuin toisen rodun edustaja?

Ai jurkele pemalauta että meinasi ryhtyä naurattamaan siellä kentän laidalla kun kuvasin innosta kiljuvia kirmaavia kakaroita.

Minusta tämä tyhjän pokkuroiminen on mennyt tässä iki-ihanaisessa isänmaassamme liian pitkälle. Emmehän me enää ole ollenkaan itsenäisiä, kaikki oikeudet koskemattomuuteen on luovutettu maahanmuuttajille tai muuten vain valtaväestöstä poikkeavan värisille kansalaisille.

Miksi me emme vaan voi elää kotimaassamme rauhassa ja rakastaen, joutumatta alvariinsa varomaan ettei nyt vaan tule loukanneeksi ketään.

Kun Pääkköset aikoinaan kiljuivat Anja Eerikäistä apuun, naurettiin höhlälle sanoitukselle kahdeksankymmenluvun lopulla. Vajaat kaksikymmentä viisi vuotta ja biisin sanoma on oikeesti arkipäivää.

Eiköhän ruveta taas ihan tasavertaisiksi ihmisiksi, ollaanpa sitten mustia tai merimiehiä. Ja annetaan lasten laulaa suvivirtensä ja pelata tuttuja leikkejään?

Edith Piaf tähän loppuun sanoo ettei nyt voi laittaa kuvaa, Liskiksellä on taas lupa julkaista ottamansa kuvat paperilehdessä, mutta ei netissä. Nih.